Hedeby

Dannevirkeltä matka jatkui kohti Hedebytä. Hedeby (saks. Haithabu, varhaisin skandinaavinen muoto Heiðabýr) oli merkittävä viikinkiaikainen kaupunki. Se sijaitsi Itämeren lahden pohjukassa Jyllannin niemimaan itäreunalla lähellä niemimaan kapeinta kohtaa. Paikka sijaitsee nykyisin Saksan alueella Schleswig-Holsteinin osavaltiossa nykyisen Schlei-vuonon pohjukassa. Alue on vielä nykyäänkin hyvin maaseutumainen.

Näkymä Hedebystä luoteeseen.

Hedebyn ympäristöstä on löydetty useita riimukiviä. Osa niistä on esillä Hedebyn ja Schlewigin museossa, osa on yhä alkuperäisellä paikallaan.

Riimukivi.

Wikipedian mukaan Hedebyn kaupunki mainitaan ensimmäisen kerran frankkilaisessa Einhardin kronikassa vuonna 804. Se lienee kuitenkin perustettu jo noin vuoden 770 tienoilla. Itse Hedebyn kaupunkia ympäröi 1,3 km pitkä maavalli, joka liittyy Dannevirken puolustusvalliin.

Hedebytä ympyröivä maavalli on nykyään noin 10 - 15 m korkuinen.

 
Kukoistusaikanaan Hedeby oli merkittävä kauppapaikka ja yksi Pohjoismaiden tärkeimmistä kaupungeista. Se sijaitsi senaikuisen kristityn ja pakanallisen maailman rajalla. Tiettävästi sinne rakennettiin myös kirkko, jonne ei kuitenkaan saanut laittaa kelloa, ettei kaupungin elämä häiriintyisi.

Elämän keskus oli vahvasti suojattu satama, joka oli täynnä pitkälle veden päälle ulottuvia laitureita. Asujaimisto oli jakaantunut eri kortteleihin muun muassa varakkuuden ja ammatin mukaan. Köyhimmät asuivat kaukana satamasta alueilla. Osa kaupungin asukkaista myös haudattiin maavallin sisällä sijainneisiin kalmistoihin, mutta kalmistoja on lähiseuduilla muitakin.

Strategisesti tärkeässä paikassa sijainnut kaupunki houkutteli naapureita hyökkäämään useasti. Itäpuolella asuneet vendit polttivat kaupungin lopulta vuonna 1066 poroksi niin, että asutus päätettiin siirtää nykyisen Schleswigin tienoille.

Hedebyn maavallin sisälle on ennallistettu ryhmä rakennuksia arkeologisten kaivausten perusteella. Museolta vallin sisälle johti 1-2 kilometrin kävelyreitti päällystämätöntä, mutta melko tasaista tietä. Kukoistusaikana kaupungin halki virtasi mereen joki, jonka uomasta myöhemmin kaivetuista esineistä ja kerrostumista on saatu paljon tietoa kaupungin historiasta. Alapuolella Hedebyn nykyistä maisemaa.

Talojen takana avautuu vuono ja sataman paikka.

Talojen rakenne noudattaa Hedebyn taloissa käytettyä alkuperäistä rakennustekniikkaa - seinät on rakennettu pystyparrujen väliin punotuista oksista ja punos on päällystetty savella. Katot ovat ruokokattoja. Talojen lattiat ovat maapohjaisia, ja pihaa kuopsuttelivat käyntihetkellä kanat.

Talon ennallistus.

Hedebyn historiaa valottaa tarkemmin Hedebyn museo. Maisemaan kauniisti sulautuvassa museossa on näytteillä runsaasti Hedebystä kaivettua esineistöä. Museo on suunniteltu esteettömäksi, ja kahvilasta sai maukkaan lounaan.

Monet esineistä ovat peräisin entisen sataman kohdalta, joka kaivausaikana on ollut kuivaa maata. Näytteillä on muun muassa joltakulta kävijältä laiturin lautojen välistä veteen tipahtanut kukkaro. Vaikuttavin esine on viikinkilaiva.

Museon venehalli.

Hedeby on ehdottomasti käymisen arvoinen kohde, johon tutustumiseen kannattaa varata useita tunteja.

Raportoivat Tanja ja Jussi

Schleswig

Hedebystä ja ympäristöstä on löydetty varsin runsaasti esineistöä, jota oli laajemmin esillä Schleswig-Holsteinin osavaltion historiallisessa museossa Gottorpin linnassa.

Osoitteessa Schlossinsel 1 toimivaan museoon oli hyvä opastus ainakin Hedebyn suunnalta, eikä välimatkaakaan ollut kuin muutama kilometri. Ikävä kyllä museon kokoelmat olivat niin laajat, että niihin kunnolla tutustumiseen olisi pitänyt varata aikaa koko päivä. Pyörähdimme museossa Hedebyn jälkeen, ja ehdimme ennen museon sulkeutumista juosta läpi vain eniten kiinnostavan arkeologisen osaston ja piipahtaa sivurakennuksessa, joka oli omistettu Nydamin suolöydöille eli parille ajanlaskun alusta peräisin olevalle veneelle.

Museon edessä sijaitsi iso parkkipaikka, jonka keskellä olevassa rakennuksessa sijaitsi lipunmyynti. Samasta paikasta sai vuokrata audioguiden eli laitteen, josta pystyi kuuntelemaan tietoja museon kohteista ainakin saksaksi ja englanniksi. Laitteesta joutui pulittamaan muutaman euron, ja lisäksi lipunmyyntiin oli jätettävä esimerkiksi passi tai ajokortti pantiksi.


Kuvassa muutamia vitriinejä, joissa on esillä arkeologisissa kaivauksissa kaivettua esineistöä. Aivan kateeksi kävi saksalaisia, sillä esineitä oli valtavasti.

Kivitalttoja ja kirveitä.

Museossa esiteltiin muutamissa vitriineissä myös suoruumita, jotka olivat säilyneet hämmästyttävän hyvin.

Neanderthal, Saksa

 

Saksassa sijaitsevassa Neanderin laaksossa on neandertalinihmistä esittelevä museo ja Homo neanderthalensis -lajin ensimmäinen löytöpaikka. Neanderthal sijaitsee Kölnin, Wüppertalin ja Düsseldorfin välissä ja on esim. päiväretken päässä Bremenistä, kun matkaa taitetaan autolla (ks. kartta) https://goo.gl/maps/h95RO. Jos paikalle saapuu autolla, navigaattorissa voi käyttää osoitetta Talstraße 300, Mettmann. 

 

Laakson pohjalla matelevan Düsseljoen lähettyvillä oli aiemmin kalkkikiviesiintymiä, joita louhittaessa löysi työmiesporukka vuonna 1856 tunnistamattomia luita. 

 

Aluksi luulöytöjä pidettiin eläinten luina, mutta myöhemmin opettaja Johann Fuhlrott tunnisti haltuunsa saamansa luut ihmisen jäännöksiksi. Vuonna 1863 geologian professori William King esitti löytöjen edustavan kokonaan omaa lajiaan, jolle hän ehdotti nimeksi löytöpaikan mukaan Homo neanderthalensis.

 

Museo esittelee neandertalinihmisen löytöhistoriaa, lajin ominaisuuksia ja nykytutkimusta varsin laajasti. Paikka on lapsillekin kiinnostava: luonnollisen kokoiset nuket esittävät neandertalinihmistä erilaisissa puuhissa, ja lähellä on myös lapsille suunnattu oma alue, jossa järjestetään toimintaa. Museossa vierähtää muutama tunti huomaamatta, ja varsinkin kesällä museon vieressä sijaitseva ulkoalue on rauhallinen ja miellyttävä paikka tutkia löytöön liittyviä seikkoja. Alue on kaivettu tyhjäksi kalkkikivestä, joten alkuperäisestä maisemasta on esimerkkinä vain yksi kalkkikiviseinämä (kuva yllä). Ulkoalueen kohteissa on sähköisiä opastuspisteitä, joista museosta saatavilla kuulokkeilla saa kulloisenkin paikan opastuksen esim. englanniksi.

 

Paikalle pääsee myös julkisilla kulkuvälineillä esim. lähikaupunki Mettmanista busseilla nro 741 ja 743. Bussipysäkit sijaitsevat aivan museon edustalla. Lähin junapysäkki on kilometrin tai parin päässä. Parkkipaikat sijaitsevat museon läheisyydessä, mutta varsinkin kesällä parkkipaikoista voi olla pulaa. Tarkista aukioloajat netistä.

Raportoi JR

Narva

Rakverestä on Narvaan reilu sata kilometriä matkaa. Lähdimme aamupalan jälkeen ajelemaan E20-tietä, joka on melko suoraa ja hyväkuntoista. Poikkesimme tieltä Purtsen kohdalla vasemmalle kohti rannikkoa ja kävimme katsastamassa 1500-luvulta peräisin olevan Purtsen vasallilinnan ulkoapäin. Kellonajasta ja vuodenajasta johtuen paikka näytti hyvin hiljaiselta.

Purtsesta jatkoimme taas Narvaan päin. Narvan kaupungin lähetessä tie muuttui töyssyiseksi. Vaikutti siltä, että tie oli jokin aika sitten kaivettu auki noin 100 metrin välein viemäri- tai muiden töiden vuoksi. Rakennuskanta oli kaupungin laitamilla ehtaa neuvostoliittolaista - ja luultavasti viimeksi remontoitukin viimeksi neuvostoaikana. Päämääränämme oli kuitenkin aivan Narvajoen rannalla Venäjän rajalla sijaitseva Hermannin linnaksikin kutsuttu Narvan linna, joka on tiettävästi Viron parhaiten säilynyt linna. Se on perustettu 1270-luvulla Tanskan kuninkaan edustajan asuinpaikaksi. Narvajoen toisella puolella sijaitsee Iivana III:n 1400-luvun lopulla rakennuttama Iivananlinna eli viroksi Jaanilinna linnus. Narvan linnaan löysi helposti, kun seurasi Venäjälle osoittavia kylttejä. Ennen raja-asemaa oli aukio, johon auton pystyi jättämään. Pysäköinti oli maksullinen. Linnanpihalla limittyivät historian eri kaudet, kun keskiaikaisten rakennusten välissä suuntaa viittoo itse Lenin.

Narvan linnan silmiinpistävin osa oli 51 metriä korkea Pitkän Hermannin torni, jonne kannatti kiivetä tukalan jyrkistä ja kapeista portaista huolimatta, sillä näkymät sekä Viro että Venäjän puolelle olivat huikeat. Tornin yläosaa kiertävä puinen parvi tosin jäi korkeanpaikan kammoiselta katsastamatta, kun sen lattialankkujen välistä näkyi myös suoraan alaspäin linnanpihalle. Alakerroksissa oli Narvan kaupungin ja linnan historiaa ja tietysti myös Narvan taistelua käsitteleviä näyttelyhuoneita. Linnassa vierähtää helposti parikin tuntia. Linnaa kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa myös ylempää Narvajoen juoksulta, sillä näkymässä on taikaa: kaksi vanhaa linnoitusta nököttävät toisiaan vasten joen eri puolilla.

Linna oli auki joka päivä klo 10-18. Talvikaudella pääsymaksu oli vain 3 euroa, kesällä sesonkiaikana maksu on kaksinkertainen, mutta linnanpihalla on silloin paljon enemmän toimintaa, muun muassa käsityönäytöksiä ja myyntikojuja. Linna on hyvin vaikeakulkuinen ja jopa lipunmyyntiin, näyttelysaleihin ja vessoihin pääseminen edellyttää portaiden nousemista ja kynnysten ylittämistä.

Rajan läheisyys (rajanylityspaikka on aivan linnan vieressä) tekee Narvasta rauhattoman ja liikenteeltään tukkoisen. Mekään emme viihtyneet siellä pitempään vaan lähdimme ajamaan pitkin Narvajoen alajuoksua Narva-Joensuuta kohti. Alueella on tehty viime vuosina arkeologisia kaivauksia muun muassa nuorakeraamisella asuinpaikalla, ja niihin on osallistunut suomalaisiakin harrastajia. Me emme lähteneet etsimään kaivauspaikkoja, sillä tie näytti jo sellaiselta: päällysteessä ja tiessä oli isoja aukkoja, joita kiertelimme, ja vauhti oli pakostakin hiljainen. Maisemia ehti katsella hyvin. Narva-Joensuussa nautitun lounaan jälkeen lähdimme ajamaan taas kohti länttä.

Matkalla kävimme muun muassa Kiviõlissä. Kivijätteestä oli rakennettu muun muassa Baltian korkein tekomäki. Lunta ei tosin ollut, mutta mäellä kökötti hiihtohissejä ja rinnevaloja. Palavan kiven alueen maisemat näyttävät ajoittain lohduttomilta, ja lohduttomuutta korosti jotenkin vielä mielikuva upeista keskiaikaisista linnoista, jotka olimme juuri nähneet.

Rebalan haudat ja museo

Toinen Viron-matkan helppo kohde sijaitsi Tallinna-Narva-maantien varrella. Henkilöautolla sinne hurauttaa Tallinnasta melko nopeasti, jos ei jää ihastelemaan muita nähtävyyksiä, kuten me.

Virossa arkeologiset ja historialliset nähtävyydet on merkitty selkeästi ruskeapohjaisilla tienviitoilla ja niitä kuvaavilla symboleilla. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun etsii nimenomaan Rebalan kivihautoja ja museota. Ensimmäinen, vasemmalle osoittava, Rebala-viitta vei varsinaiseen taajamaan. Ehdimme jo harmitella, että ajoimmeko ohi, kun vastaan tuli toinen, oikeaan osoittava Rebala-viitta, joka on oikeanvärinen.

Lyhyen rampin jälkeen kaarsimme sorapintaiselle parkkipaikalle. Aivan sen ja vilkkaasti liikennöidyn tien välissä sijaitseva kalmisto on peräisin pronssikauden loppuvaiheista 600–700-luvuilta eaa. Ison napin näköisiä pyöreitä kivilatomuksia on näkyvissä useita. Osassa näkyy selvästi keskellä oleva kiviarkku, osassa arkku on peitetty laakeilla kivillä. Näkyvissä olevat latomukset eivät ole alkuperäisellä paikallaan mutta silti vaikuttava näky. Ne löydettiin viereistä tietä rakennettaessa ja päätettiin siirtää sellaisenaan muutaman kymmenen metrin päähän. Oppaan mukaan kalmistoalue todennäköisesti jatkuu tien toisella puolella, mutta sitä ei ole koskaan kaivettu esiin.

Rebalan pikkuinen museo on ilmeisesti ollut sokkeloisuudestaan, ulkoasustaan ja jyrkistä portaistaan päätellen aiemmin omakotitalo. Pääsymaksu museoon oli vain euron, opastuksista täytyy pulittaa parikymmentä euroa. Saimme kyllä sillä eurollakin henkilökohtaista opastusta museon oppaalta, joka puhui kohtalaisesti suomea. Museo on todella pieni, mutta hämmästyttävästi siellä oli esillä aitoja haudoista löydettyjä esineitä, kuten eräs erikoinen nappi, jota vastaava on löydetty vain Tanskasta.

Museossa oli myös esillä Rebalan aluetta esittävä kartta, jossa näkyi, miten paljon alueella oli ollut pronssikautista asutusta ja muuta esihistoriallista toimintaa.